kimmo.markkanen@gmail.com – 040 539 1439

Arvoisa lukija

Oletpa opiskelija, kollega, asiakas, tai yhdistelmä näitä, tulevia ja entisiä: Tervetuloa. Nämä sivut ovat päiväkirja, portfolio, CV tai galleria, mutta suurimmaksi osaksi kyse on tarinoista ja muistoista.

Elämä on sarja kuvia. Muistoja, haaveita, tavoitteita, itseilmaisua ja puhtaaksi piirtämistä. Ei liene sattumaa, että puhutaan muistikuvista sen sijaan että käsiteltäisiin asioita abstraktimmin.

Sinulle, lukija, tarjoan kurkistuksen allekirjoittaneen visuaaliseen historiaan, nykypäivään ja tulevaisuuteen niin kuin minä sen näen: Tarinoina. Jos kuvaan ei liity tarinaa, draaman kaarta, kiinnostavaa kuriositeettiä tai muuta sen kaltaista, se tuskin on kovin mielenkiintoinen.

Meinaan, täytyyhän sen olla mielenkiintoinen?

Utin Mersu

Tuskin olin täyttänyt 6 vuotta, kun faija-vainaa raahasi pikku-Markkasen Utin lentokentälle syömään jäätelöä ja ihmettelemään siihen aikaan taivasalla seissyttä alumiinihökötystä.

– Tuo oli poika Suomen Ilmavoimien kovin kone.

En tapausta kovin tarkasti muista, mutta kotimatkalla Muovi-Epoxista ostetun Airfixin Messerschmitt Bf-109 pienoismallin ja sen aasituubisen liiman tuoksun sitäkin paremmin. Siihenastisen elämäni merkittävin kulttuurinen kokemus (100% tutuista väittää, että se pätee vieläkin).

Teknisesti ottaen, jos haluaa maalata minkä tahansa mekaanisen hökötyksen, mutta voi myös maalata Utin Mersun, miksi ei?

Korkeakirjallisuutta

Aku Ankka opetti ehkä suomalaiset lukemaan, mutta Korkeajännitys ja Tex Willer tutustuttivat ainakin X-sukupolven pojat ison maailman kulttuurihistoriaan.

Myöhemmällä iällä, kun on opettanut 3D-mallintamista 10 vuotta lähinnä nuorille miehille, se Kalashnikov-rynnäkkökiväärien määrä joita tunneilla mallinnettiin oli valtava.

– Noita on varmaan mallinnettu enemmän kuin niitä on tosielämässä valmistettu.
– Joo joo. Miksi tää piipun tekstuuri venyy?

Annettakoon anteeksi. Ikään kuin olisin voinut vastustaa Colt .45 Navy -mallin mallintamista itse. On sitä joskus piirrettykin, koska Tex Willerillä oli semmoinen.

Lehtimies

Elokuvan nimi oli “Turhuuksien Rovio”, perustuen Tom Wolfen romaaniin, ohjaajana Brian DePalma. Jätän seuralaisen nimen tästä pois, mutta kun astuimme kesäiltaan sain kuulla että

– Se Bruce Willisin hahmo oli ihan kuin sä.

Bruce Willis esittää juoppoa lehtimiestä joka sikailunsa ohessa sattuu voittamaan Pulitzer -palkinnon. Leffa oli floppi. Mutta seuralaisen suusta se kuulosti 18-vuotiaana vähän niin kuin kehulta. Pitäisiköhän alkaa journalistiksi?

-Jos kesätoimittajalla ei aamupalaverin jälkeen ole juttuaihetta, mennään kunnantalolle ja luetaan ilmoitustaulu.

Alkio-opiston opettaja teki miltei kerralla tyhjäksi 19-vuotiaan motivaation opiskella dialektistä tiedotusoppia ja Hemanuksen subjektiivis-objektiivisia (“huono sana”) puolen sivun vuodatuksia. Arki oli karumpaa kuin Hollywood. Mutta siemen oli kylvetty.

Sillä media-alalla oli muutakin. Mainostoimistot, kirjapainot, paikallisradiot (kuka muistaa) ja Photoshop tulivat pikkuhiljaa tutuiksi. Kirjoitin minä pari ihan hyvää lehtiartikkeliakin. Jämsässä ja Myllykoskella.

Mikä ihme www

Mummo eli 92-vuotiaaksi eikä koskaan halunnut tutustua muuhun mediaan kuin paikallislehteen, radioon ja televisioon (viimeisestä kun tuli Sydämen asialla) . Mutta se intternetti raivostutti viimeiseen asti.

Minä taas valmistuin kirjapainoalan koulusta painopinnanvalmistajaksi vain saadakseni kuulla:

– ei näitä tryckformsframstellareita oikein enää tarvita nu då vi har PeeDeeäF.

Tosin, kun piti päänsä kylmänä, marssi mainos- tai mediatoimistoon työnhakuun ja kertoi että Freehand ja varsinkin Photoshop sujuu.

Voit sie milloin aloittaa?

Kumma kyllä, sama tekniikka toimi myös “uusmediatoimistoissa.” Enhän minä tajunnut hölkäsen pöläystä html:stä enkä javaScriptistä enkä Directorista (tekee ristinmerkin) mutta sitä oppi, varsinkin kun Photoshop- ja taittohommat olivat muuten hallussa.